Kaappikelloa ei ole kuulunut enää moneen yöhön. Tänne en enää kirjoita...paitsi jos kaappikello herää taas henkiin.

Aloitan toisen blogin lähipäivinä, aiheena naapurit ja muut ihmiset.

Kaappikellotonta kevättä!

Päivi herätti kommentissaan mielenkiintoisen ajatuksen. Hankkiako kaappikello? :P

Aijjaij... Mutta ehkä vasta sitten kun olen elämään katkeroitunut, ilman unelmia elävä olento. Kaiken tämän kaappikellokokemuksen jälkeen tulee kyllä mieleen, että hankkisin kaappikellon. Ihan vain hiljaisen kaappikellon. Tuossa se olisi vaimeana voitonmerkkinä kuin eläimen pää metsästäjän kodissa.

Voitonmerkkinä siitä, että voitin kaappikellon. Taistelun, jollaista historian kirjat eivät tiedä.
Totta puhuen, kaappikellot ovat rumia. Ne eivät käy kuin vanhan maalaistalon kalustoon. Kaikkialla muualla ne ovat liikaa, rumia, hajotettavia, oksettavia melulaitoksia, jotka pilaavat arjen normaalin rytmin.

En hanki kaappikelloa. Vai?

En voi enää nukkua enää, kaappikello ei kuulu. Ennen en pystynyt nukkumaan, kun kaappikello kolisi. Tai sitten naapuri on ostamassa vahvistimia, jotka asennetaan seinään kiinni. Kuulinko harhoja? Oliko kaappikello unta vain? Kaunista, mutta hirveää.

Enää ei kuulu edes kaappikellon loksutusta. Lukeekohan naapuri tätä blogia? Ei kai hän ole kupsahtanut...no ei kai sentään, sillä ovi kävi. Vielä muutama yö...yllättävän helposti kello vaimeni, vaikka alussa oli äärimmäisiä vaikeuksia. Mitä minä nyt teen? Elämäni ainoa sisältö on poissa.

En ole kuullut kolaustakaan 12 tuntiin. Tilanne on hämmästyttävä.